Minkälaista on vertaistukiryhmässä? Mitä ryhmässä oikein tehdään, millaisista asioista siellä keskustellaan? Etelä-Savon Muistiluotsin alueella on monenlaisia ammatillisesti ohjattuja ryhmiä omaisille ja läheisille. Kuitenkin osallistuminen voi jännittää tai tuntua itsestä vieraalle, ja siksi jättää osallistumatta.
Istahdin mukaan erääseen ryhmään, ja kirjoitin ylös tunnelmasta, lukuisista keskustelunaiheista, sekä yleisesti ryhmän kulusta. Tekstissä omaiset keskustelevat ryhmän ohjaajana toimineen, Muistiluotsin työntekijän kanssa. Toivon että tämä kirjoitelma avartaa näkemystä ja antaa vastauksia vertaistukiryhmiin liittyen.
- Järjestöassistentti, Timi Laakkonen
Vertaistukiryhmässä
Huoneessa on hiljaista. Kello on viisi. Viisarien tikitys kuuluu ympärillä jokaisen korvaan. Näiden seinien sisällä keskustellaan suoraan sydämestä. Ei ole vääriä sanoja, ei ole vääriä ajatuksia. Nyt on aika helpottaa läheisestään huolehtivien taakkaa. Unohtamatta kuitenkaan sen tärkeyttä.
Muistiluotsin työntekijä rikkoo hiljaisuuden ottamalla puheeksi edellisellä kerralla toivotun aiheen: ”Mitä muistisairaan kanssa voisi tehdä yhdessä?” Hänellä on auki mielenkiintoiseksi todettuja nettisivuja, joista löytyy tekemistä ja ideoita niin musiikkivisoista liikunnalliseen jumppaan kuin palapeleihinkin. Myös kattava tehtäväkirja kiertää omaisten käsissä. Kynien terät kopisevat vasten pöydällä olevia papereita, kun ehdotuksia kirjataan ylös.
Eräs ryhmäläinen kysyy mahdollisuutta työntekijän kotivierailulle. Oli kyseessä sitten vaikeammasta -, tai helpommasta asiasta keskusteleminen, oma kotiympäristö on muistisairaalle helpompi paikka puhua. Ammattilaisen ja ulkopuolisen henkilön neutraali kannanotto on tärkeä. Tämä sopii työntekijälle.
”Mistä tänään keskusteltaisiin?” Kysyy ryhmän pitäjä.
-”Meillä on jaettu omaishoitajuus sisarusteni kesken läheisellemme. Tuntuu että nykyään meillä tulee keskenään pientä kränää, kun jokainen tekee asioita vähän eri tavoin omalla tavallaan. Kuormittuneena tulee vastaan hankalia tilanteita. Tuntuu että meidän pitäisi tehdä yhteiset kirjalliset säännöt niin päivittäisestä toiminnastamme, kuin toiminnasta poikkeustilanteissa, ettei tuntuisi niin avuttomalta jonkin odottamattoman sattuessa,” yksi ryhmäläisistä aloittaa.
”Istukaa saman pöydän äärelle ja keskustelkaa rehellisesti näistä asioista jotka teitä askarruttaa,” toinen ryhmäläinen ehdottaa, ”Jokaisella on omanlaisia ideoita ja toimintasuunnitelmia, niistä voisi koota yhden kokonaisuuden, sen parhaimman”.
-”Totta. Voisimme ottaa ylös keskinäistä palautetta toiminnastamme. Olisi myös hyvä ennakoida tulevaa, esimerkiksi miten toimia, jos vaikka yksi meistä omaishoitajista sairastuisi.”
Keskustelu aiheesta jatkuu vielä hetken, ja päättyy toteutettavaan ideaan.
”Minä en saisi näyttää ärtyneisyyttä. ’Ei se toinen sille mitään voi, että on sairas’. Kyllä minä tiedän, että pitäisi löysätä omaa käytöstä. Hän oli tänäänkin niin pettynyt, kun kerroin ettemme mene yhdessä lenkille vaikka siitä oli ollut jo aikaisemmin puhetta.”
-”Voisitteko te joskus vaihtaa aamulenkin vaikka televisiosta tulevaan aamujumppaan? Se varmasti helpottaisi kun ei tarvitsisi ihan joka päivä käydä lenkillä useampaan kertaan vaikka se olisikin mieleistä,” ryhmän vetäjä ehdottaa.
”Ei, hän ei ole kiinnostunut jumpasta, katsoo televisiosta mieluiten visailuohjelmia! Hän on niin nopea ja näppärä niiden ratkaisemisessa,” ryhmäläinen naurahtaa.
Keskustelu ajautuu erilaisiin visailuohjelmiin.
Nyt jatketaan psykoterapeutti Sanna Aavaluoman luentotallenteen katsomista siitä kohdin mihin se edellisellä kerralla oli jäänyt. Aiheena on omaishoitajan jaksaminen. Aavaluoma kertoo unelmista.
”Unelmoitteko te?”
Ryhmäläisten silmistä huomaa, että kysymys herättää. Päitä nyökytellään.
“Unelmia pitäisi olla, oltiin sitten missä elämäntilanteessa tahansa,” työntekijä huomauttaa.
”On minun unelmani, ja sitten on läheiseni unelmat. Onneksi kuitenkin yhteiset, rutiineiksi muodostuneet suunnitelmamme toteutuvat. Odotamme niitä vuosittain.”
-”’Kunpa muistais.’ Näin kuulen usein lähimmäiseni suusta. Se on unelma.”
”Unelmoin siitä, että saisin parhaimman mahdollisen hoivakodin sairaalle jota hän voi pitää omana kotinaan, mutta apu olisi kellon ympäri hänen lähellään. Harmi että se on vain liian kallista... Unelmanani on saada taloudellinen tilanne joka mahdollistaa sen! Tai lottovoitto!”
Onneksi tämä asia ei ole vielä omaishoitajalle ajankohtainen. Hänen puheensa kuuluu hymyn virittämänä maskin takaa.
Ryhmän pitäjä muistuttaa, että Suomessa on kaikille paikka ja hoitoa tarjolla jossakin. Kukaan ei jää yksin.
Yksi ryhmäläisistä vastaa turhautuneena: ”Tarjolla on tukea ja hoitoa, mutta sairastuneen täytyy täyttää vaaditut kriteerit näiden saamiselle, huolimatta siitä kuinka vaikeaksi tilanne koetaan. Palvelut yritetään aina viedä ensisijaisesti kotiin.”
Aiheesta saadaan aikaiseksi monipuolinen keskustelu.
Aavaluoman luentotallenne jatkuu. Hän kertoo vertaistuesta ja muistuttaa siitä, että hyvä hoitaminen ei ole pelkästään yksilösuoritus. Omaishoitajan pitää muistaa myös ylläpitää heidän molempien sosiaalisia suhteita ja henkistä terveyttä.
”Näinhän se on! Totta joka sana!”.
Seuraavaksi Aavaluoma kertoo hyvästä omaishoitajuudesta.
”Miten minun pitäisi tukea jaetussa omaishoitajuudessa sisartani? Huomaan että hän vaatii enemmän kuin mitä pystyy antamaan. Hän pyrkii täydellisyyteen. Hän kokee, että hänen on pakko olla hoidettavan luona, syrjäyttäen oman elämänsä, kasvattaen omaa henkistä kuormaansa,” kertoo yksi ryhmäläinen.
- ”Tiedostaako hän oman väsymyksensä?”, ”Ymmärtääkö hän miksi on niin väsynyt?”, ”Tunteeko hän, että on silti vastuussa, vaikka vastuu on jo jollakulla toisella?”, muut kysyvät.
”Kyllä, kyllä, kyllä. Hän kokee, että sairastunut voi paremmin kun on itse paikalla, vaikka välttämättä tämä ei ole se kaunis totuus,” ryhmäläinen jatkaa.
-”Kuten Aavaluoma sanoi, jos hoitaja ei itse voi hyvin, ei voi hoidettavakaan.”
”Kyse on hänen luonteestaan, en tiedä onko sille mitään tehtävissä. Minä jatkan ammattilaisen tarjoamista ja keskustelemisen mahdollisuutta,” ryhmäläinen sanoo lievästi naurahtaen.
Ryhmän pitäjä vertaa jaksamista ”hyvinvoinnin oveen”: ”Ei ole vain yhtä asiaa joka avaisi oven lukot ja toisi ratkaisun kaikkeen. Oma aika koetaan usein hyvin tärkeäksi, mutta on myös mietittävä, että mitkä ovat niitä asioita vapaa-ajalla jotka voimaannuttavat, vievät ja antavat energiaa.
Yksi kriittinen kohta omaishoitajuudessa on riittävyyden ymmärtäminen. Omaishoitajan ei pidä vaatia itseltään liikoja, hänen on osattava asettaa itselleen rajat. Läheinen voi odottaa enemmän, mutta jokaisen on tehtävä vain se mitä pystyy.”
-”Itse teen koko ajan läheisen puolesta vähän liikaa”.
”Minä syyllistyn ihan samaan. Ehkä hän ei ollut ihan niin pökerryksissä mitä kuvittelin silloin kun holhoamalla holhosin häntä,” toinen jatkaa.
-”Rajojen asettamista on hyvä pohtia, ja miettiä kuinka pitkälle olen valmis jatkamaan omaishoitajuutta. Mikä voi olla sairastuneen tilanne siihen asti, että voitte häntä omaisena hoitaa? Apuvälineiden käytön mahdollisuus, vessaongelmat, nukkumattomat yöt…? On mietittävä milloin ei enää jaksa. Tämä ei ole luovuttamista,” muistuttaa työntekijä.
”Ihminen syyllistyy usein liikaa joustavuuteen, mutta mikään ei estä pientä joustavuutta. Välillä tilanteet ovat vaikeampia, välillä helpompia. Jos sitä olisi kauemmin jatkunut, en olisi sitä jaksanut mutta nyt on taas helpompaa. Onneksi en ollut liian hätäinen, vaan keksin keinoja ja tekemistä saada ajatuksia siksi aikaa muualle. Kyse oli vain poikkeustilanteesta,” ryhmäläinen jakaa kokemuksistaan.
Viimeiset minuutit keskustellaan vertaistukiryhmän tärkeydestä.
”Vertaistukiryhmillä on turhaan kielteisiä leimoja. Ajattelin itsekin, että jätän ensimmäisellä kerralla tulematta kun tuntui etten osaa keskustella, enkä halunnut kuulla muiden ohjeita. Hävetti ajatella, että miten kerron tilanteestani, puhun kunnolla, tai kysyn muilta. Hetken täällä istuttuani huomasin, että täällä ei ole oikeaa tai väärää tapaa keskustella. Voin sanoa mitä tahansa, ja saan ryhmästä paljon kokemusperäistä tietoa vastaavassa tilanteessa olevalta. Sen käytännönläheisyys on minulle paljon hyödyllisempää kuin tietokirjojen tarjoama sisältö.”
-”Tässä ryhmässä ei tarvitse puhua jos ei halua tai pysty. Pelkästään läsnäolo ja kuunteleminen on hyvin tärkeää,” mainitsee työntekijä.
”Vertaistukiryhmän antama tuki kantaa eteenpäin. Tuntuu niin helpottavalta ymmärtää, etten ole yksin.”
-”Tuntuu hyvältä päästä haukkaamaan happea toisenlaisessa ympäristössä, edes hetkeksi.”
”Meidän kaikkien tilanteet täällä voivat olla erilaisia. Minun ei ole tarvinnut olla huolissani vaativimmista apuvälineistä tai karkailuista. Oma tilanteeni on ollut helpommasta päästä, mutta silti pistää miettimään miten muut selviävät ilman tämänkaltaisen ryhmän tukea.”
Kommentteja sataa. On ihana seurata vierestä ryhmäläisten kuormittumisen vähenemistä spontaanin, heistä lähtevän keskustelun myötä. Kellon lyödessä puoli seitsemän ryhmän tunnelma ei muistuta millään tavalla sitä mitä se oli puolitoista tuntia sitten, kun hieman väsyneet ryhmäläiset astuivat huoneen ovesta sisään.
”Haluatteko tavata seuraavalla kerralla joulu-, vai tammikuussa?”, Kysyy ryhmän pitäjä, ”Seuraavalla kerralla keskustellaan jälleen mistä vain haluatte, uusin unelmin.”
Ryhmäläiset naurahtavat.
-”Seuraavalla kerralla yhtenä puheenaiheena voisi olla asumiseen liittyvät asiat, kun niistä jo tänäänkin hieman sivuttiin,” ehdottaa yksi ryhmäläinen. Tämä sopii kaikille.
Ryhmäläiset alkavat pakata muistiinpanovälineitään ja pukeutumaan ulkovaatteisiinsa. Ikkunasta pihalle katsoessa selviää, että ryhmän aikana ulkona on alkanut pyryttämään lunta.
”Näkemisiin, ja ensikertaan!”.
Toivotusten ja hyvästien jälkeen piristyneet ryhmäläiset poistuvat huoneen ovesta talviseen iltaan, palaten takaisin omaan arkeensa. Huoneen valtaa jälleen hiljaisuus. Vain kello jää tikittämään.